nothing is more powerful than love

Eilen oli jokseenkin sekava päivä. Sinänsä hyvä, mutta toisaalta ihan helvetin pelottava. Ja tunteita vahvistava hieman joka suunnasta.

Ensimmäisenä voisin aloittaa siitä, että nyt on pitkään haaveiltu leima selässä. En vielä jotenkin osaa ajatella, että siellä se nyt on, lapaluuta koristamassa. Pitkään mietitty ja vihdoin myös toteutettu. Itse tatuoiminen meni hienosti, en oikein osannut edes jännittää kunnolla.Vähän jopa ihmetytti oma rauhallisuus, mutta toisaalta kivempaa se oli rauhallisena olla kuin täristä paniikissa.

Ja kyllä, välillä sattui. Mutta kipu ei missään vaiheessa ollut sellaista, etteikö sitä kestäisi. Mutta suurimman osan tuntui enemmänkin hassulle rapsuttelulle ja välillä meinasin melkein torkahtaa. Vittumaisin asia koko hommassa taisi olla se, kun tatuoija tokaisee että "Nyt vähän puhdistetaan alkoholilla." Reaktoni oli kyllä aivan mahtava, ponkaisin eteenpäin tuolissa ja ekat sanat oli "Ei vitussa, anna mun ees tehdä se ite!" Joo, ei tuntunut hirveen mukavalle. Hetkellisesti tuntui että koko selkä olisi palanut.

Siinähän se killuu. Vähän on huono kuva, sorihei.

Aluksi ajattelin etten julkaise kuvaa missään. Ainakaan Facebookissa, sillä siellä on liikaa matkijoita. Tosin voihan sellaisia tännekin eksyä, mutta jotenkin tuntui turvallisemmalle julkaista tämä täällä. Ja kuvassa tatuointi on noin 3-4h vanha, eli iha vauva vielä!

Eilen selkä oli aika kipeä ja varsinkin oikea käsi mitä automaattisesti jännitin kun kuvaa hakattiin. Kuva myös kutisi hieman ja kirveli, välillä myös puhtaasti jomotti. Vähiten tuntui kun ei peittänyt kuvaa milläkään, mutta esimerkiksi Acutassa käydessä (tästä lisää myöhemmin postauksessa) ei paljoa huvittanut tuoretta tatuointia paljaana pidellä, joten pidin villatakkia päällä.

Yötä odottelin myös mielenkiinnolla, sillä ajatus siitä että tatuointi hiertää lakanoihin ei houkutellut. Niinkuin ei myöskään mahallaan nukkuminen. Mutta hyvinhän se meni, välillä heräilin siihen että käännyin selälleni. Mutta ei sekään pahemmin sattunut, joten ihan normaalisti mentiin.

Tänään tatuointi on voinut hyvin, paitsi kutisee aivan törkeästi. Tekee mieli kirota ääneen kun raapiminen on kielletty. Pakko siis tyytyä läimimiseen. Ihanan terveen kuuloista..

Peseminen ja rasvaaminen sujuvat yllättävän hyvin, mutta helpommin pääsee kun joku on auttamassa. Pelkään myös että jotenkin saan tämän tulehtumaan, joten hoidan sitä ehkä liiankin tunnollisesti. En sitten tiedä voiko liian tunnollisesti oikeastaan hoitaa. Ja eniten odotan sitä, että pääsen laittamaan olkaimelliset rintsikat päälle. Vielä en ole halunnut, että olkain ottaa kiinni ja mahdollisesti hiertää tatuointiin.

Ja hieno teinipeili kuva vielä. 

Tolla tatuoinnilla on mulle montakin merkitystä. Yksi merkityksistä on nuo joutsenet, jotka tunnetaan ärhäkkinä ja vittumaisina eläiminä. Mutta silti kauniina ja tietysti yksi asia ylitse muiden; ne pysyvät saman kumppanin kanssa koko elämän. Ja se on musta ihan tajuttoman hienoa. Ja tota mielipidettä musta myös koeteltiin eilen.

En nyt hirveän yksityiskohtaisesti ala tapahtumia kertoa, mutta jonkin verran kuitenkin. Mitään liian vakavaa ei sattunut, mutta kuitenkin jotain sellaista mikä laittaa miettimään asioita taas uudelleen.

En tiedä olenko kertonut, mutta siis asun yhdessä poikaystäväni kanssa. Eli virallisesti ollaan toistemme avopuolisoita, jee! Ja yhdessä ollaan oltu vasta (joillekin ehkä jo) hieman päälle 3 vuotta. Kyseinen herra on ainakin tällä hetkellä ja toivottavasti jatkossakin mun elämäni tän hetkinen rakkaus. Meidän suhde on ehkä joidenkin mielestä hieman omalaatuinen - ei ikinä olla haaveiltu kihloihin tai naimisiin menosta. Lapsista puhumattakaan.

Eilen sain soiton häneltä että on ollut kolarissa. Ja voisin heti perään mainita ettei ollut ensimmäinen tuollainen soitto minkä häneltä olen saanut. Tietysti heti ekana kysyin että onko hän kunnossa ja kyllä hän oli. Niinkuin kaikki muutkin. Aluksi luulin että kyseessä oli ollut joku pieni peräänajaminen taajama-alueella mutta ei. Kyseessä olikin sen tyylinen kolari, jossa oli suorastaan ihme että kaikki osapuolet selvisivät hengissä ja ennenkaikkea ilman vammoja.

Kolari sattui siis moottoritiellä hienosti vielä kello neljä iltapäivällä. Lyhyesti sanottuna auto, jonka kyydissä avopuolisoni oli, oli lähtenyt käsistä moottoritielle vievän rampin kohdalla. Ja keli oli tapahtuma hetkellä huono, tie märkä ja liukas. Nopeutta oli ollut n. 50-60km/h, eli aivan normaali. Auto ajautui ohituskaistalle ja ensinki siihen meinasi törmätä rekka. Rekkakuski sai kuitenkin juuri ja juuri väistettyä. Seuraavaksi tulikin toinen henkilöauto, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia väistää. Ja tässä vaiheessa kiitos ja ylistys sen henkilöauton kuskille, että oli ollut hereillä. Oli nopeasti arvioinut tilanteen ja saanut törmäyksen osumaan taakse, koska siellä ei ollut ketään. Ja siis pelkääjän puolelle taakse, avopuolisoni oli pelkääjän puolella edessä. Jos auto olisi tullut etuosaan, en tiedä mitä avopuolisostani olisi jäljellä. Ja kävelisikö hän enää koskaan.

Mua kylmää myös aika paljon ajatus siitä, että olin itse myös aluksi menossa kyseisen auton kyytiin. Ajattelin, että menen koululle odottelemaan ja sitten samaa matkaa avopuolisoni kanssa kotiin. Kiitos kerrankin laiskuudelleni, silllä en jaksanut jäädä odottelemaan vaan menin bussilla. Muuten olisin itse ollut takapenkillä.

Kun kuulin onnettomuuden yksityiskohdat, niin tottakai järkytyin. Oli ollut niin lähellä, etten menettänyt sitä mikä minulle on tärkeää. En ala tapahtumaa jossittelemaan, mutta se oli taas pieni muistutus. Koska vaan voi tapahtua mitä tahansa. Näitä muistutuksia on kyllä mielestäni ollut jo ihan tarpeeksi. Mä en osaa sanoin kuvailla, miten iloinen ja huojentunut olin kun mulle tajuttoman tärkeä ihminen sai toisen mahdollisuuden. Ja tänään kun heräsin, tajusin että miten rakkaus, joka on aina ollut syvä, voi tuollaisen tapahtuman johdosta syventyä vieläkin enemmän. Molempien osapuolten osalta.

Ja jos joku jäi miettimään, että miksi me Acutassa käytiin. Ihan vain siksi, koska ambulanssi kuskit olivat sanoneet että jos yhtään alkaa niskoihin sattumaan niin täytyy käydä. Ja mikä yllätys, että alkoi. Niinkuin myös yläselkään. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa, lihakset vain jumissa niinkuin arveltiin.

Kuka tunnistaa kirjan parhaimman. Tai no, koko kirjasarja on parhain.

En tiedä oliko tässä mitään pointtia. Olen vielä sen verran hämilläni eilisestä, ettei teksti luista parhaiten. Voi olla että tulen korjailemaan tätä myöhemmin.

Eilinen oli mulle muistutus monesta asiasta. Unelmien toteuttamisesta, rakkaudesta, elämän heikkoudesta, mahdollisuuksista ja varovaisuudesta. Toivotaan että tekin muistatte nämä asiat.

Loppuun vielä iso kiitos Tuomakselle joka teki mun selästä paljon kivemman ja enemmän mun näköisen! ;D